TalousVihreät on asettanut tavoitteekseen kestävän talouden edistämisen. Ymmärränkö minä, mitä kestävät talous on? Omista ajatuksistaan kirjoittaminen on kuin langalla työntämistä. On osuttava neulan silmään. Taloudella tarkoitan elämisen laaja-alaisten perustarpeiden tyydyttämistä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kestävinä pidän asioita joita aika ei syö.
Tulisiko alkaa tavoitella ajatusjohtajuutta tai ”kestävä talous” -brändin omistajuutta? Sanat saavat merkityksensä käytön kontekstissa ja yritys niiden merkityssisällön muuttamiseen vaatisi resursseja, joita minulla ei ole. Kaiken lisäksi EU-komissiokin on hiljan kertonut tavoittelevansa nyt ”puhdasta teollisuutta” ”vihreän siirtymän” sijaan. Käsitteillä on tapana alkaa jossakin vaiheessa alkaa maatua. Siksi niiden varaan yksin ei kannata rakentaa.
Donitsimallista tutulla kaavalla kestävä talous mukautuu ympäristön kantokyvyn ja ihmisten perustarpeet tyydyttävän tuotantotason väliselle alueelle. Tutun elämäntapamme päättyminen donitsin ulkopuolella, ympäristökriisin tai yhteiskunnan romahduksen takia, tarkoittaisi, että yhteinen taloutemme ei ole ollut kestävää. Kummassakin tapauksessa katastrofi voidaan välttää löytämällä yhdessä keinot riskien hallintaan.
Kestävä talous tarkoittaa ennakointia ja hallittuja riskejä. Se ei kuitenkaan vielä riitä, sillä toistaiseksi me olemme hyvin kaukana kestävästä kulutuksen tasosta. Sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen ollessa uhattuna, myös yhteiskuntien tarjoama perusta järkkyy. Sodat ja etupiiriajattelu ovat tulleet osaksi jokaisen arkea vähintäänkin uutisten välityksellä. Siksi kestävän talouden on oltava dynaamista. Meidän ei pidä antaa tavoitteiden karata. On muutettava suuntaa ja nopeutta, ennakoitava se tulevaisuus jonka aiomme kohdata.
Tarvittava suunnanmuutos pitää suunnitella tarkasti, sillä julkinen talous ei toimi kotitalouden tapaan. Arkijärjen vastaisesti menojen vähentäminen ei kysynnän heikentymisen takia välttämättä näy lisääntyneenä jakovarana. Jakovaraa tarvitaan sosiaalisen perustan pönkittämiseen, sillä vain kylläisenä jaksaa puolustaa myös muunlajisten oikeuksia. On tavoiteltava kokemuksen päälle rakentuvaa asteittaista, ripeää muutosta, jolla luonnonvarojen kulutus saadaan kestävälle tasolle mahdollisimman nopeasti.
Taloutemme kestävyyskriisi, ilmastonmuutos ja luontokato ovat olleet nähtävissä vähintään 1980-luvulta alkaen. Ei ole sattumaa, että uuskonservatismiksi kutsuttu liike ja sen määrätietoinen pyrkimys olla välittämättä ihmiskunnan toiminnan aiheuttamista riskeistä, on koko ajan kulkenut rinnalla kuin oman ympäristötietoisuutemme varjo. Uuskonservatiiviset Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcher ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan loivat esimerkillään kuvan maailmasta, jossa jokaisen on pärjättävä omilla avuillaan. Totuus ihmiskuntaa uhkaavasta katastrofista oli yksinkertaisesti liian ahdistava. On helppoa lähteä seuraamaan niitä, jotka vakuuttavat meille oman edun tavoittelun olevan paitsi rohkeaa ja oikein, myös järkevää siltä varalta, että kaikki sittenkin päättyisi todella huonosti. Olisi vähän enemmän millä tulla toimeen, sitten kun muilta on jo kaikki loppu.
Myös ympäristöliikkeen piirissä ahdistus saattoi kanavoitua antihumanismiin. 1980-luvulla väestöräjähdys ja liikakansoitus nähtiin maailmanlaajuisena ongelmana, johon kaivattiin ratkaisua, mutta saatettiin päätyä vain toteamaan ihmisiä olevan liian paljon. Ei osattu ennakoida, että sadan vuoden kuluttua maapallon väkimäärä kääntyisi laskuun.
Liikakansoitus on edelleen ongelma monilla alueilla maailmassa, mutta nyt ajatellaan, että koko planeetan väestö alkaisi pienetä ennen vuotta 2100. Ajatus siitä, että vain hieman vähentämällä luonnonvarojen kulutusta ja väestön samalla vähentyessä olemassaolomme aiheuttama kuormitus päätyisi hyväksyttävälle tasolle, tuntuu vaaralliselta. Näin saavutettava uusi tasapainotila tulee liian myöhään monille lajeille, jotka ehtivät kuolla sukupuuttoon ennen sitä.
Maailmassa riittää vielä diktaattoreja, joiden mielissä ihmiskunnan apuharvennus on hyvä pitää loistavan tulevaisuuden keinovalikoimassa. Kestävän talouden täytyy tarjota meille turva diktaattoreilta. Sen on tarjottava meille mahdollisuus kukoistaa, koska kukoistaen voimme luoda kestävän toivon. Toivo lienee pohjimmiltaan tietoisuutta kaikkein tärkeimpien tarpeiden mahdollisesta toteutumisesta. Toivo on tekemistä. Siksi kestävän talouden täytyy olla pohjimmiltaan humanistista.